Hiihtohississä istuessa ehtii ajatella kaikenlaista. Tällä kertaa mieleen nousi kypärä. Se, miten harvinainen näky se oli ennen ja miten oudolta laskeminen ilman sitä nyt tuntuu. Ajatus vei rinteestä työmaille ja siihen, miten turvallisuus on muuttunut vuosien varrella ja miksi sillä on väliä.
Istuin viime viikolla lomani viimeisen laskupäivän päätteeksi hiihtohississä sukset jalassa auringon laskiessa tunturin taakse. Päässäni oli upouusi visiirillinen laskettelukypärä, kun jouduin myöntymään sille tosiseikalle, etten pysty laskemaan enää ilman silmälaseja. Päivän aikana olin nähnyt rinteessä kolme ihmistä ilman kypärää. Yksi ulkomaalaisen oloinen pariskunta laski pipot päässä ja vahvasti keski-ikäistynyt isäntämies luotti päänsä suojauksessa karvalakkiin, jonka muhkea ulkoasu viittasi vahvasti 1980-luvun tienoille.
Pohdiskelin itsekseni, että aloittaessani lasketteluharrastuksen nelisenkymmentä vuotta sitten ei kenelläkään ollut kypärää käytössä. Pieni virhe rinteessä ja pipon päätä suojaavia ominaisuuksia olisi testattu tositilanteessa. Nyt pelkkä ajatus pipo päässä laskettelusta tuntuu todella vieraalta.
Tästä mietintäni kiertyi työmaaolosuhteisiin. AV-urakointia tehdään usein rakennustyömaalla, joka on yhteinen työpaikka ja jossa työskentelee useiden yritysten henkilöstöä erilaisissa tehtävissä. Välillä kuulen kommentteja, että työmaalle varustautuminen ja perehdytykset vievät nykyisin jo enemmän aikaa kuin itse työsuorite. Tämä saattaa joskus jopa pitää paikkaansa, mutta on todella merkityksellistä, että turvallisuuteen on työmailla etenkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kiinnitetty huomiota.
Työmaaturvallisuus on muuttunut valtavasti urani aikana.
Kun itse aloitin työmailla AV-urakoinnin parissa 90-luvun lopulla, oli meno melkoisen huoletonta. Poikkeuksena muusta rakentamisesta olivat telakat, joissa turvallisuusasiat olivat kokemukseni mukaan jo tuolloin hyvällä mallilla. Tuohon aikaan suuremmillekin työmaille pystyi kulkemaan melko vapaasti sisään. Jokin portti saattoi olla, mutta päiväsaikaan siitä pystyi kulkemaan vapaasti. Turvakenkien perään ei kysellyt kukaan ja niinpä itsekin taisin tehdä töitä Vagabondin ruskeat sileäpohjaiset purkkarit jalassa. Olihan ne mukavat ja varmaan muodikkaatkin. Kypärä saattoi olla auton takakontissa mukana, mutta ei todellakaan käytössä. Suojalasit ja kuulosuojaimet kaivettiin esiin, jos joutui käyttämään poravasaraa tai kulmahiomakonetta. Riipputaskuliivi tai -haalari oli sentään päällä, ja firman nimikin oli selässä brodeerattuna. Nostot suoritettiin kirjavalla kalustolla, ja nostosuunnitelmista ei ollut kukaan kuullutkaan. Valjaat olivat ehkä joskus mukana muovikassissa, mutta eivät taatusti käytössä, vaikka usein työskentelimmekin korkealla. Välillä työt tehtiin rakennustelineillä ja toisinaan henkilönostimen korissa. A-tikkaissa ei ollut käsijohteita, ja pitkilläkin nojatikkailla oli aivan hyväksyttyä työskennellä pitkäänkin. Joskus reitti työkohteeseen kulki korkealla Helsingin yllä kostean peltikaton kautta. Ja tietysti siellä korkeuksissakin operoitiin ne purkkarit jalassa.
Itselleni ei ole sattunut työmailla työskennellessäni mitään vakavampaa, mutta jotain mainitsemisen arvoista kuitenkin. Yhden tarkkaamon alaslaskettu katto oli ripustettu alakattourakoitsijan toimesta vähillä kiinnikkeillä, ja katto romahtikin kesken päivän päälleni. AV-ohjausjärjestelmän ohjelmointi keskeytyi hetkeksi, kun piti raivata tietäni ulos tarkkaamosta. Palontorjuntahommiin jouduin myös asiakkaalla ja siinä olikin hieman totisemmat paikat. Sammutusyksiköidensä kanssa paikalle saapunut palomestari kiitteli ensin palon sammuttamisesta, todennäköisestä ihmishenkien pelastamisesta ja samalla vauhdilla haukkui minut oman henkeni riskeeraamisesta. Muuten onkin selvitty pienistä kolhuista ja naarmuista laastarilla, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna mukana on ollut myös aimo annos hyvää tuuria.
Ensimmäistä kertaa turvakenkien käyttöä muistan valvotun aktiivisesti Musiikkitalon työmaalla vuosina 2010-2011, eikä kyseiselle työmaalle ollut myöskään ilman kypärää asiaa. Taisi jokin edustustehtävissä ollut paremmin pukeutunut seuruekin joutua työmaalta käännytetyksi, kun heillä ei ollut turvakenkiä jalassa.
Nykyisin työmaalle ei mennä ilman turvavarusteita. Varrelliset turvakengät, kypärä, suojalasit, kuulosuojaimet, huomiovärinen suojavaatetus ja työkäsineet ovat arkipäivää. Lisäksi tulee olla käytynä turvallisuuskoulutuksia ja työmaakohtaiset perehdytykset. Turvallisuutta myös valvotaan aktiivisesti. Toteutettujen toimenpiteiden myötä turvallisuus työmailla onkin parantunut merkittävästi. Rakennusteollisuuden mukaan vielä 2000-luvun vaihteessa talonrakennustyömailla menehtyi vuosittain 10-15 työntekijää, kun viime vuosina menehtyneitä on ollut vuosittain 0-2. Samaan aikaan tapaturmataajuus on neljänneksen matalammalla tasolla kuin 20 vuotta sitten. Turvallisuuskulttuuri on rakentunut määrätietoisen työn tuloksena kohti selkeää tavoitetta.
Turvallisuuskulttuuri ei ole syntynyt sattumalta, vaan se on seurausta määrätietoisesta työstä.
Me Studiotecissä huolehdimme siitä, että työntekijöillämme on aina asianmukainen varustus ja turvalliset työvälineet työkohteissamme. Työt toteutetaan suunnitelmallisesti ja ennen kaikkea turvallisesti. Me emme jätä turvallisuutta asiakkaan tai jonkin kolmannen osapuolen vastuulle, vaan jokainen Studiotecin työntekijä kantaa vastuunsa turvallisesta työskentelystä. Vanha sananlasku “parempi katsoa kuin katua” osuukin tähän aiheeseen erinomaisesti.
Jokainen Studiotecin työntekijä kantaa vastuunsa turvallisesta työskentelystä.
Minulle henkilökohtaisesti kaikkein tärkein tavoite on kuitenkin se, että jokainen työntekijämme pääsee jokaisen työpäivän päätteeksi ehjänä kotiin.
